Lauttasaaren historia

Lauttasaaren nimi mainitaan ensimmäisen kerran Helsingin Pitäjän maakirjassa vuonna 1543, muodossa Drommensby. Usein saaren ruotsinkielisen nimen on oletettu saaneen alkunsa suurta alusta tarkoittavasta sanasta dromundr tai köntystä tarkoittavasta sanasta drummel. Todennäköisin selitys Drumsö-nimen alkuperälle on kuitenkin saksilainen moreeniharjua tarkoittava sana drum. Sana on edelleen käytössä ainakin Skotlannissa. Lauttasaaren suomenkielinen nimi puolestaan on otettu käyttöön vuonna 1918 ja sen lähteenä on Lauttasaareen vuosina 1914-36 liikennöinyt lautta.
 

Kalastajia ja talonpoikia 

Vanhimmat maininnat Lauttasaaresta vuodelta 1543 kertovat saarella asuneen tuolloin neljä talonpoikaa. Saarella oli 2-4 tilaa, joilla talonpojat viljelivät pieniä peltojaan. Meren antimet toivat lisänsä saaren talonpoikien elantoon, Lauttasaaren 'hyvät särki- ja ahvenvedet' mainitaan jo vuonna 1556. Meri vaikutti muutenkin lauttasaaren asukkaiden ammatteihin ja toi talonpojille myös varallisuutta. Lauttasaaren Lasse oli pitäjän luotsina 1500-luvun puolivälissä ja lauttasaarelainen laivaosuuden omistaja Erich Larsson oli 1570-luvulla pitäjän rikkaimpia miehiä. Lauttasaari sai myös osansa Ruotsin ja Venäjän käymistä sodista: vuonna 1577 Tallinnaa piirittänyt tsaari Iivana Julma lähetti 1200 tataariratsumiestä jään yli hävittämään Suomen rannikkoa ja niin Lauttasaaren kyläkin joutui hävityksen kohteeksi.

Kartanoita ja kartanonomistajia

Vuonna 1629 ratsumestari Gerd von Schütze (Skytte) sai kruunulle tekemistään palveluksista lahjoituksena tiloja Helsingin seudulta ja niiden joukossa Lauttasaaren. Ruotsin kuningatar Kristina lahjoitti vuonna 1650 uuden Vironniemen Helsingin porvarien anomuksesta kaupungille tiloja, jotka silloin kuuluivat von Schützen leskelle. Näiden tilojen joukossa oli myös Drumsiö (Lauttasaari). Lahjoituksessa tilat määrättiin kaupungille "ikuiseksi omaisuudeksi", mutta käytännössä lahjoitus koski vain nautinta- ja veronkanto-oikeuksia. Hallinnollisesti Lauttasaari kuului edelleen Helsingin pitäjään.
 
Lauttasaaren tilat olivat jo vanhastaan niin sanottuja perintötiloja, joiden omistusoikeus siirtyi vanhemmilta lapsille. 1700-luvulle tultaessa saarella oli kaksi perintötilaa, joista käytettiin nimiä Heikas ja Bertas. Näistä tiloista, jotka olivat vuodesta 1831 lähtien samalla omistajalla, kehittyi Lauttasaaren kartano. 
 


Lauttasaaren tilojen ja kartanon omistajista kannattaa erikseen mainita Weurlander-suku, joka omisti saaren yli sadan vuoden ajan, 1724-1836. Vuonna 1793 rakennutti silloinen omistaja, Mårten Weurlander vanhempi nykyään Punaisena Huvilana tunnetun kartanon vanhan päärakennuksen. Kartanon uusi päärakennus on todennäköisesti Engelin arkkitehtitoimiston suunnittelema ja sen rakennutti vuonna 1837 Suomen yleisen maanmittauskonttorin insinööri, tuleva valtioneuvos, Claes Wilhelm Gyldén.

Krimin sota ja saaren linnoittaminen

Krimin sodan puhjettua Venäjän, Englannin ja Ranskan välille, purjehti keväällä 1854 englantilais-ranskalainen laivasto itämerelle tarkoituksenaan suomen rannikkolinnoitusten ja -kaupunkien tuhoaminen. Saman vuoden syksyllä alettiin pelätä vihollisen hyökkäävän myös Viaporiin. Lauttasaartakin alettiin linnoittaa hyökkäyksen varalta ja kesään 1855 mennessä valmistui noin 30 rintavarustusta pääasiassa saaren eteläkärkeen ja Länsiulapanniemeen.
 
Maanantaina 6 elokuuta 1855 ankkuroi noin 80 englantilaista ja ranskalaista laivaa Pihlajasaaren ja Harmajan välille. Torstaina 9. elokuuta kello 7 aamulla laivasto aloitti tulituksen kohti Viaporia. Myöhemmin laivastosta erkani kaksi fregattia ja yksi korvetti, jotka ankkuroituivat noin kilometrin päähän Lauttasaaren lounaispuolelle ja avasivat tulen kohti saarta. Tulitus aiheutti joitakin metsäpaloja sekä tuhosi Myllykalliolla olleen optisen lennätinaseman. Laivoista laskettiin kaksi kertaa veneitä vesille, tarkoituksena maihinnousu, mutta kummallakin kerralla Lauttasaaren varustuksilta kohdistettiin veneisiin niin ankara tulitus, että ne joutuivat kääntymään takaisin.
 
Toisella kerralla Lauttasaaressa kaatui yksi sotilas, joka kuului toiseen saarella olleista suomalaisista krenatööri tarkk'ampuja pataljoonista. Kaatunut sotilas haudattiin luonnon kiven alle Maamonlahden rannalle. Kivelle on pystytetty tykinkuula, jossa on teksti: 'Stupad vid försvaret af denna ö, å Mörtnäs Udde 9.8.1855, frid med hans stoft' ('Kaatunut tätä saarta puolustaessaan, Särkiniemessä 9.8.1855, rauha hänen tomulleen'). Hautaa kutsutaan edelleen 'Tuntemattoman sotilaan haudaksi', koska kaatuneen sotilaan nimi jäi pitkäksi aikaa unhoon. Vasta vuonna 1958 selvisi, että kyseessä oli Närpiön Pirttikylästä kotoisin ollut Joseph Johan Back.
 
Viaporin pommituksen jälkeen katsottiin aiheelliseksi linnoittaa Lauttasaarta paremmin, olihan saarelle yritetty jopa maihinnousua ja sillä oli lisäksi oma strateginen asemansa Viaporin läntisessä sivustassa. Vuoden 1855 lopulla ja 1856 keväällä valmistuivat Lauttasaaren ensimmäiset tykkipatterit Veijarivuorenniemeen, Särkiniemeen, Länsiulapanniemeen ja mahdollisesti myös Vaskiniemeen. Vuonna 1856 valmistui myös 'Paronin sotatieksi' kutsuttu huoltotie Munkkiniemestä Kuusisaaren, Lehtisaaren ja Kaskisaaren kautta Lauttasaareen. Seuraava vaihe saaren linnoittamisessa tapahtui vuonna 1878, jolloin Krimin sodan aikaiset tykkipatterit uusittiin. Vuonna 1885 rakennettiin uusia, kivivahvisteisia pattereita ja parannettiin vanhoja. Vuodelta 1885 on peräisin myös kallioon louhittu ruutivarasto Särkiniemessä. Lauttasaaren tykkipatterit riisuttiin erillisellä päätöksellä aseista vuonna 1895.
 
Vuonna 1915 rakennettiin Vaskiniemeen uusi tykkipatteri osana 'Pietari Suuren Merilinnoitusta', jonka tarkoituksena oli Suomenlahden sulkeminen viholliselta Viron rannikkolinnoitusten kanssa sekä Helsingin puolustaminen. Vaskiniemessä oli pieni varuskunta aina Suomen itsenäistymiseen saakka. Lauttasaaressa oli toisen maailmansodan aikana osa Helsingin ilmapuolustuksesta. Myllykalliolla ja Veijarivuorenniemessä toimivat raskaat ilmatorjuntapatterit.

Wavulinien ja Tallbergien aika

Vuosina 1871-1911 Lauttasaaren kartanon omistivat venäläiset kauppiaat Ivan ja Vladimir (Wilhelm) Wavulin, joista jälkimmäisen aikana sai alkunsa saaren huvila-asutus. Vuonna 1911 Wilhelm Wavulinin perikunta yritti myydä saaren 900000 markalla Helsingin kaupungille, joka kuitenkaan ei suostunut kauppaan. Saaren osti kauppaneuvos Julius Tallberg, joka seuraavana vuonna tarjosi sitä kaupungille 750000 markan hintaan.
 
Helsingin kaupunki ei edelleenkään katsonut Lauttasaarta sille tarpeelliseksi alueeksi ja niin saari jäi Tallbergin haltuun. Lauttasaaressa oli tähän aikaan vain muutamia ympärivuotisia asukkaita sekä jonkin verran huvila-asutusta. Liikemiehenä Tallberg näki saaren mahdollisuudet ja alkoi kehittää sitä. Kesällä 1913 avattiin nykyisen Hevosenkenkälahden rannalle pieni kahvilarakennus, Drumsö Casino, sekä uimaranta ja verkkopallokenttiä.



Kasinolle oli kuljetus hevosraitiovaunulla ensin Kartanon laiturilta, nykyisen Tallbergin puistotien päästä ja vuodesta 1914, kun Tallberg oli hankkinut höyrylautan liikennöimään Lauttasaaren ja Ruoholahden väliä, lauttalaiturilta, joka sijaitsi nykyisen Lauttasaaren sillan kohdalla. Tallberg rakennutti myös kesäteatterin Myllykalliolle sekä kelkkamäen kallion laelta rantaan saakka. Talvisin, kun Kasino oli suljettu, toimi Kartanon päärakennuksessa kahvila. Lauttasaaresta tulikin suosittu ulkoilupaikka helsinkiläisten keskuudessa.
 
Tallbergin into Lauttasaaren kehittämisessä ei jäänyt pelkästään huvituksien järjestämiseen helsinkiläisille, vaan hän alkoi suunnitella myös saaren rakentamista. Vuonna 1913 valmistui Lauttasaaren ensimmäinen asemakaavaehdotus, jonka teki arkkitehti Birger Brunila. Ensimmäistä suunnitelmaa ei koskaan toteutettu ja vasta uuden sillan valmistuminen vuoden 1935 lopulla antoi lisää vauhtia saaren rakentamisen suunnittelulle. Vuonna 1936 vahvistettiin Birger Brunilan tekemä Lauttasaaren pohjois- ja länsiosien rakennussuunnitelma ja vuonna 1942 arkkitehti Ole Gripenbergin tekemä Vattuniemen teollisuusalueen rakennussuunnitelma.

Yhdyskunnasta kaupungiksi 

Lauttasaaresta tuli vuonna 1917 niin sanottu taajaväkinen yhdyskunta ja vuonna 1921 se liitettiin vasta perustettuun Huopalahden kuntaan. Lauttasaaren yhdyskunnalla oli kunnan sisällä tietyssä määrin itsehallinto, sillä oli oma yhdyskunnan valtuusto, joka päätti saaren asioista ja se sai kunnalta vuosittain rahaa käyttöönsä. Huopalahden kuntaan Lauttasaari kuului 1. tammikuuta 1946 saakka, jolloin siitä tuli suuressa alueliitoksessa monien muiden nykyisten Helsingin kaupunginosien tapaan osa Helsinkiä. 
 

 
Lauttasaari alkoi rakentua kaupunkimaiseksi jo heti sillan tulemisen jälkeen. Vuonna 1937 valmistui ensimmäinen kerrostalo Pohjoiskaaren alkuun ja vuotta myöhemmin valmistuivat saaren ensimmäiset teollisuusrakennukset, Akreniuksen tehdas Pohjoiskaarelle ja Hellbergin radiotehdas Vattuniemeen. Saarelle nousi jo 1930-luvun lopulla suuri joukko kerrostaloja, mutta varsinainen rakennusbuumi saarella oli 1950 ja 1960 -luvuilla, johon vaikuttivat sodan jälkeinen asuntopula sekä 1960-luvulla alkanut maaltamuutto. 
 

KATSO LAUTTASAAREN KUVALLINEN HISTORIIKKI VERKOSSA TÄSTÄ

 
 
KIRJALLISUUTTA
 
Elomaa, Ville, Hult, Heikki, Tommila, Päiviö: Krenatööreistä Rämäpäihin, Lauttasaaren linnoittamisen vaiheet Krimin sodasta toiseen maailmansotaan, Jyväskylä 2005, Lauttasaari-Seura
 
Lauttasaari – helmi Helsingin kruunussa, toim. Kauko Mustonen ja Kalevi Pykälä, Helsinki 1976 Lauttasaaren Kustannus Oy ja Lauttasaaren säätiö
 
Lauttasaari kaupunki kaupungissa, toim. Olli Manninen, Helsinki 1995, Lauttasaari-Seura – Drumsö-Sällskapet
 
Mustonen, Kauko: Muistojen Lauttasaari, Helsinki 1973,
Lauttasaaren Kustannus Oy
 
Stenius, Sigurd: Lauttasaaren kirja, Helsinki 1948, Lauttasaaren säätiö
 
Uino, Ari: Lauttasaaren historiallisia vaiheita Julius Tallbergin ajasta 2000-luvulle, Lauttasaaren säätiö – Drumsöstifterlsen 1945-2005, Seinäjoki, Lauttasaaren säätiö